Raili bloggaa: Rautaisia paljastuksia

(Toukokuu 2012) Paljastan nyt hirveän salaisuuteni: pelkään rautamailoja. Pelkään niitä kuollakseni. Olen aina pelännyt.

Aloitin ”golfurani” puumailoilla. Siis vääräoppisesti. Niin kuin koko golfinkin. En mennyt ensimmäiseksi prolle, joka olisi opettanut minulle oikeat asennot, liikeradat ja rutiinit. Löin hampaat irvessä puuvitosella omalla kotikutoisella tyylilläni. Piti saada pallo kauas, yhtä kauas kuin läpeensä urheilullinen, miesvaltainen lähipiirini. Heti mulle kaikki nyt siis!

Kun sitten menin pakolliselle kurssille suorittaakseni green cardin, osasin jo sen verran bluffata opettajaa, että hän ei kiinnittänyt svingini puutteisiin mitään huomiota, kun joukossa oli niitäkin, jotka pitivät ensi kertaa mailaa kädessään, kuten esimerkiksi kurssini legendaarinen Hillevi.

– Hyvin menee, tuumi Reima Kaija aina ohitseni kulkiessaan. Hillevin luona hän toki aina pysähtyi opastamaan. Kuten silloinkin, kun Hillevi kysyi silmät ympyriäisinä parkolmosella, voiko lyödä tiiltä uudelleen, jos ensimmäinen lyönti ei sattuisikaan menemään reikään…

Niin minusta siis kehkeytyi puumailapelaaja. Ja nautin siitä. Pallo lensi suoraan ja mielestäni pitkälle. Metsään kaartavat lyönnit olivat miesten riesa, eivät minun. Minä pysyin väylällä ja pääsin mukavasti griinin tuntumaan. Siinä sitten tuhrasin tulokseni, kun pallot eivät pysähtyneet eivätkä putit uponneet. Mutta väylällä, siellä minä yleensä loistin. Sehän oli sitä ”oikeaa” golfia!

Kunnes jossain vaiheessa hoksasin, etten ollut peluri enkä mikään, kun löin puulla vielä liki sadasta metristä. Kun onnekkaasti tinttasin tyypillisen pikkuslaissini puuseiskalla Luukin kolmannellatoista (114 metriä) suoraan kuppiin ja tein asiaankuuluvaa ilmoitusta holarista caddiemasternuorukaiselle, tämä naureskeli paikalla olleiden muiden nuorukaisten kanssa, että ”vai että puuseiskalla, wedgellähän se pitää lyödä!” Tunsin häpeää. Kykenin hädin tuskin piipittämään: ”Kuinkas monta holaria olet wedgelläsi tehnyt?”

Aloin hävetä puupelaamistani. Huomasin aina selitteleväni puumailojani, kun pelasin uusien pelaajien kanssa. Pälyillen kaivoin puuni esiin ja yritin salaa, oikein äkkiä lyödä, ettei kukaan vain huomaisi, etten käytä rautoja lähestymisiini. Pieleenhän se silloin meni.

Ihailin ja kadehdin suunnattomasti niitä ihmisiä – etenkin naisia – jotka löivät raudoilla.

– Jos kerran toiset osaavat, miksen myös minä, päättelin.

Mutta kylmä tosiasia on, että vieläkään en uskalla käyttää rautoja kuin joskus, yllättävän ja käsittämättömän itsevarmuuden päivinä.

Kun lyön raudoilla rangella – varsinkin pron läsnä ollessa – lyön yleensä ihan kauniita lyöntejä yksinkertaisin, sulavin liikkein. Mutta voi armias taivas, kun pääsen kentälle tositoimiin! Silloin teen mitä kummallisimpia liikkeitä käsilläni, lantiollani, päälläni… Kysykää vaikka armaalta aviomieheltäni!

Luukin ysillä kauhein mahdollinen tilanne on, jos joudun ylittämään vesiesteen noin 60-70 metristä. En uskalla enää käyttää rakasta ”pikku leluani”, 34-asteista Pingiäni, edes hiukan laiskasti heilauttaen, vaan joudun vapisevin käsin ottamaan käteeni raudan.

– Ihan peruslyönti vaan wedgellä, pliis, rukoilen, mutta koko maila tuntuu aivan vieraalta ja vastahankaiselta kädessäni. Huitaisen mailalla käsittämättömän outside-innin. Lopputuloksena pallo posahtaa veteen, milloin maata pitkin, milloin surkean ilmalennon jälkeen.

Mikä siis avuksi? Onko minun pelättävä rautoja golfurani hamaan loppuun asti?

Joulupukki antoi minulle lahjaksi kolmen tunnin opetuspaketin Golfbalancen Ari Koutuaniemeltä.

Kaksi niistä on käytetty. Ekalla tunnilla en lyönyt juuri kymmentä palloa enempää. Puhuimme vain rautapelostani. Naarasimme kadonnutta itseluottamusta vesiesteistä, haravoimme bunkkereista, kaivoimme maanraosta. Etsimme keinoja leikata nouseva pelkoni pois heti alkuunsa, ennen kuin se saavuttaa musertavan, tuhoavan voimansa.

Toinen tunti meni aika lailla samoin teemoin. Elimme yhdessä kauheimmat hetkeni raudan kanssa, kaivoimme mieleni syvyyksistä onnistumisen synnyttämän riemun ja tunneskaalan. Sanomattakin lienee selvää, että löin kauniisti kuin kympin oppilas rautaseiskallani.

– Anna mennä vaan, kyllä sinä osaat! Ari kannusti.

– Nyt se lähtee, iloitsin.

Mutta arvatkaa, kuinka kävi, kun Vappuhuiskauksen ekalla väylällä löin raudalla 80 metristä?

Jepjep, soketti maata pitkin oikealle. Ja taas oltiin lähtökuopissa. Itseluottamus maan raossa, tuskanhiki otsalla, pelko sydämessä: – Näinkö täällä aina mulle käy käy käy käy…

Kuten kaikesta näette, golfini on raastavan skitsofrenista.

Kun pelini kulkee – tosin liian harvoin ­- se kulkee kuin unelma. Minulla on tunne, että kaikki – jopa singeliys – on mahdollista. Mutta kun rekyyli iskee – aivan liian usein – en voi millään käsittää, miten olen pystynyt pääsemään edes nykyiseen tasoitukseeni. Palan halusta paiskata mailat jorpakkoon ja lopettaa golfin siihen paikkaan. Enough! It´s all over now! Forever!

Kunnes seuraavana päivänä herään hirmuiseen nälkään päästä taas kentälle.

– Ehkä tänään kaikki onnistuu. Ehkä tänään minä osaan. Ehkä tänään saan ravistettua rautapelkoapinan niskastani. Lopullisesti? – – –

Raili Nurvala